Julkaistu Kymen Sanomissa ja Etelä-Saimaassa 19.2.2015

Viikonloppuna vierailin SAK:n tilaisuudessa Lappeenrannassa ja tapasin JHL:n väkeä Mikkelissä. Tunnelma molemmissa palkansaajajärjestöjen tilaisuuksissa oli sikäli huolestunut, ettei maanantainen tieto työmarkkinajärjestöjen pelisääntöneuvottelujen keskeytymisestä ollut suuri yllätys.

Sopimisen kulttuuri ei kukoista, jos työmarkkinajärjestöt eivät onnistu neuvottelemaan edes neuvottelujärjestelmästä. Akavan mukaan ”työnantajapuoli ei edes yritä sopia asioista neuvottelemalla”. Pääministeripuoluekin on jo julistanut konsensuksen vanhanaikaiseksi.

Tällaisessa ilmapiirissä ei ole ihme, jos palkansaajista tuntuu, että taantumasta syyllistetään heitä. Media hokee mantran lailla vaatimuksia palkkojen joustoista, koeaikojen pidennyksistä, irtisanomisten helpottamisesta, nollasopimuksista ja työtaisteluoikeuden heikentämisestä. Sellaisesta ei kasvua seuraa.

Kasvun edellytys on luottamusta ja vakautta vahvistava sopiminen, hyvinvointivaltion keskeinen ominaisuus. Pohjoismaisen mallin mukaan toimiva hyvinvointivaltio on ylivertainen kasvun moottori. Tasa-arvoiset yhteiskunnat pärjäävät talouskilpailussa parhaiten. Siksi tuloerojen kaventaminen on osa kasvupolitiikkaa.

Palkkojen osuus kansantulosta on viime vuosina laskenut ja kevyesti verotettujen pääomatulojen osuus noussut. Samalla tavalla verotuksen painopistettä on siirrettävä työtuloista pääomatulojen ja varallisuuden progressiiviseen verottamiseen. Kuluvalla vaalikaudella tässä on edistytty, mutta samaan suuntaan on jatkettava. Mitä laajempi veropohja on, sitä kohtuullisempiin veroasteisiin päästään.

Työ ei ole vain toimeentulon lähde. Se on myös tapa kokea osallisuutta hyvinvoinnin rakentamisesta niin itselle, läheisille kuin koko yhteiskunnalle. Työ on siis myös vastuunkantoa muista ihmisistä. Siihen vastuuseen suomalaiset ovat valmiita, kunhan pelisäännöt ovat reilut.