Urheiluseurojen, kuten monen muunkin kansalaisjärjestön toiminta, perustuu vapaaehtoisten työpanokseen. Viime vuonna juhlimme Euroopan unionin vapaaehtoistoiminnan vuotta. Kansallisen liikuntatutkimuksen mukaan yli puoli miljoonaa ihmistä on mukana organisoidussa liikunnan kansalaistoiminnassa, se on vajaa kuudesosa 15–79 –vuotiaista suomalaisista. Vapaaehtoiset tekevät keskimäärin 10 tuntia kuukaudessa: huoltajina, toimitsijoina, kyyditsijöinä, ohjaajina, valmentajina ja monenlaisissa hallinnollisissa tehtävissä. Ilman heitä urheiluseura ei voisi toimia.

 

Vapaaehtoistoiminnan määrä ei ole vähentynyt, mutta sen muodot ovat muuttuneet monikirjoisemmiksi. Enää talkoolaisia ei tunnu löytyvän yhtä helposti kuin aiempina vuosina. Vapaaehtoisten aika on kilpailtu voimavara, eivätkä ihmiset enää voi sitoudu pitkiksi ajoiksi samaan toimintaan. Tämä sitoutuminen voi olla seikka, mille emme mahda mitään. Yhteiskunta on muuttunut pätkittäisemmäksi ja projektiluontoisemmaksi sen kaikilla saroilla ja näin on myös vapaaehtoisen harrastustoiminnan kanssa. Ratkaisuksi perinteiselle vapaaehtoisuudelle tarjotaankin lyhytkestoisempaa, projektiluontoista ja hetkellistä mallia, johon on helpompi lähteä mukaan kiireisen elämän keskeltä. Sellaiset järjestöt näyttävät menestyvän, joissa onnistutaan tarjoamaan hyvin erilaisia ja monentyyppisiä vapaaehtoistoiminnan mahdollisuuksia.

 

Järjestömaailma on vaativa toiminnansara. Toiminta onkin monin paikoin ammattimaistunut sitä mukaan, kun vaatimukset ovat kasvaneet. Suomen urheiluseuroista joka kahdeksannessa arvioidaan olevan päätoiminen työntekijä. Palkatut työntekijät tuovat toimintaan jatkuvuutta. Työntekijä mahdollistaa myös sen, että vapaaehtoinen voi tehdä vaikka tunnin kuukaudessa tai tulla auttamaan vaikkapa neljään tapahtumaan vuodessa. On myös havaittu, että vapaaehtoiset pysyvät toiminnassa mukana pidempään, kun he saavat myönteistä palautetta toiminnastaan ja mukana on ikään kuin työnohjauksellinen ote. Kaikkein tärkeintä on muistaa aina kiittää.

 

Vaikka vapaaehtoistoiminta saattaa toisinaan tuntua raskaalta, tuottaa se kuitenkin myös onnellisuutta. Monet vapaaehtoistyössä, talkootyössä ja kansalaisjärjestöissä esiintyvät toiminnan elementit ovat samalla myös onnellisuuden elementtejä. Sosiaaliset suhteet ja vuorovaikutus ihmisten kanssa nousevat keskiöön järjestöissä – yksin ei voi kukaan yhdistystä pyörittää. Terveyden ja toimintakyvyn ylläpito turvataan etenkin liikuntajärjestöissä – hyväkuntoisena vapaaehtoinenkin jaksavat hymyillä enemmän. Merkityksellisyyden kokemukset ja uuden oppiminen motivoivat pysymään mukana pitkäkestoisemminkin, kun omien tietojen ja taitojen karttuminen palkitsee jo sellaisenaan.

Harva lähtee kuitenkaan mukaan järjestötoimintaan etsiäkseen onneaan. Monien vapaaehtoistoimijoiden päällimmäisen motiivina on auttamishalu ja mukava osallistuminen. Suuri vaikutus on myös sosiaalisilla tekijöillä – mukaan on lähdetty, kun joku on pyytänyt. Onkin tärkeää muistaa pyytää mukaan, sillä tutkimusten mukaan lähes 60 % ihmisistä olisi valmis lähtemään mukaan vapaaehtoistoimintaan pyydettäessä. Nuorten keskuudessa luku on vieläkin korkeampi, jopa 75%. Tietäen tämän kaiken onkin nyt mielenkiintoista viettää iltapäivä miettien yhdessä miten vapaaehtoisia saadaan lisää, miten he jaksavat ja motivoituvat toimintaan yhä uudelleen. Haluan ajatella että miksi emme nykyiset aktiivit antaisi myös muille mahdollisuuden samoihin antoisiin kokemuksiin.

 

Sirpa Paatero