Suomessa on vuosikymmenet luotettu maan puolustamisessa Puolustusvoimiin, jota ovat tukeneet järjestöt omalla vapaaehtoistoimintaan pohjautuvalla kansalaistoiminnalla. Suomi on myös ollut tunnettu rauhan sovittelija ja ollut mukana rakentamassa diplomatian keinoin tehtyjä kansainvälisiä sopimuksia. Kun katsoo viime aikojen keskusteluja ja tehtyjä päätöksiä, huomaa linjan muuttuneen huolestuttavaan suuntaan. Koko puhetapa turvallisuudesta on muuttunut uhkakuvien luomiseen ja sen varjolla ollaan myös tekemässä päätöksiä, joiden yhteisvaikutus on varsin toisen näköinen kuin mihin Suomessa on totuttu.

Eräänä esimerkkinä tästä on kesällä tullut tieto siitä, että 400 rynnäkkökivääriä lahjoitettiin muunnettuna käyttöön Maanpuolustuskoulutusyhdistykselle. Tämän jälkeen asiaa on perusteltu strategisella kumppanuudella, jota ei ole olemassa ainakaan sopimuksen muodossa. Puolustusselonteon mukaan kehittämistä tehdään tähän suuntaan, pohjoismaisella mallilla. Aseiden käytön harjoittelu on tähän mennessä toteutettu Puolustusvoimien valvonnassa ja Puolustusvoimien asein, sen huolehtiessa myös säilytyksestä. Yleisesti aseluvat myönnetään Suomessa metsästykseen ja urheiluammuntaan. Kysymys kuuluukin, onko nyt halua saada jokin muu peruste aseiden hallintaan.

Viime viikolla tuli tieto Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen roolin selvityksestä, jonka mukaan MPK jatkaa nykyisessä muodossaan julkisoikeudellisena yhdistyksenä, viranomaistahona tai osana Puolustusvoimia. Kehittämistä varmasti tarvitaan ja näin lukee myös puolustusselonteossa. Versio siitä, millaisesta kehittämisestä on kyse, poikkeaa kuitenkin paljon, sillä yhdistystoiminnan perusta on kansalaisjärjestötoiminnan pohja. Jos näin ei ole, siirrytään aivan toisenlaiseen malliin tekemällä vapaaehtoisista harrastajista valtaa käyttäviä ja ehkä näin myös aseiden ja voimankäytön osalta lähemmäksi virallisia Puolustusvoimien ammattilaisia.

Keskustelu kiihtyy myös harjoitusten osalta, kun jotkut haluaisivat myös Suomeen takaisin suursotaharjoitukset ja toisaalta osallistumista moniin tänäkin vuonna oleviin harjoituksiin tulisi arvioida kriittisesti, onko kaikissa välttämätöntä olla mukana. Olemme myös siirtyneet uuteen vaiheeseen, kun Yhdysvaltojen maa-, meri- ja ilmavoimat harjoittelivat Suomessa viime vuonna ja tänä vuonna Virossa harjoitellessaan turvautuivat Pirkkalaan. Kun käsittelimme mietintöä puolustusselonteosta, eivät kaikki olisi halunneet mukaan lausetta, jossa todetaan että Suomi ei salli alueensa käyttämistä vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan.

Viime aikoina on keskusteltu myös aseviennistä ja ydinasesopimuksista, joissa myös on muutoksia aiempaan. Suomi on tällä hetkellä asevientisopimuksen vetäjänä yrittäen saada muita maita sitoutumaan aseiden viennin kieltoon kriisimaihin tai sotaa käyviin maihin. Saman aikaan oma ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta tekee päätöksen viennistä, vastoin ulkoministeriön suositusta sotaa käyvien maiden lähialueille. Keskusteluun on noussut asia ydinaseiden kiellosta, kun Suomi ei ole allekirjoittanut sopimusta, vaikka suurin osa YK-maista äänesti asian puolesta heinäkuussa. Nyt on jopa alettu neuvoa Ruotsia, että senkään ei kannattaisi allekirjoittaa, sillä se on viesti. Ydinsulkusopimus on allekirjoitettu, ja sen mukaan ydinasevaltioita ei enää tulisi lisää.

Osa asioista, jotka ovat tällä hetkellä meneillään eivät yksittäisinä ehkä kuulosta kovin merkittäviltä muutoksilta, mutta kun katsoo tässä mainittuja ja kuuntelee keskusteluja siitä mihin kaikkeen olisi vielä varustauduttava, herää huoleni hallituksen sisällä tekeillä olevista muutoksista, jopa ulkoisia tekijöitä enemmän. Kesän aikana totesin jo useamman kerran, että taitaa olla taas tarvetta vahvemmalle rauhan liikkeelle ja rauhan puolesta puhumiselle. Meillä on hyvät Puolustusvoimat ja sitä tukeva vapaaehtoistoiminta, mutta roolit ja vastuut tulee pitää selkeästi erillään. Samoin on säilytettävä Suomen rooli sotilaallisesti liittoutumattomana maana, jonka vahvuus on diplomatia ja yhteistyökyky eri suuntiin rauha – ei varustelu – edellä.