Mauno Koiviston lause ”ei pidä provosoitua vaikka provosoidaan” on hyvä ohje niin politiikassa kuin elämässä yleisemminkin. Aina se ei kuitenkaan ole käytössä vaan tuntuu olevan politiikan kielessä usein unohdettu ja osalla ihmisistä on toisenlainen tapa toimia. Eri tyyleille on tietysti olemassa omat paikkansa ja joskus on tietysti perusteltua reagoida nopeasti, mutta provosoituminen saa usein keskustelun sivuraiteille, joskin tämä usein on myös sen tarkoitus. Huomasin tämän viimeksi omalta kohdaltani keskusteltaessa poliisien toiminnasta maahanmuuttajien kanssa, jossa positiivinen yhteistyö käännettiin epäilyksiä kaikkien poliisien ammattitaidosta. Tulin siis provosoineeksi joitakin, tarkoittamatta tätä alun perin ollenkaan, mutta yritin olla provosoitumatta omalta osaltani aiheesta. Samaa mallia on yritetty puolueeseen liittyen.

Ainakin sosiaalisessa mediassa on käyty jo keskustelua ihmisten ja myös poliitikkojen keskinäisen keskustelun nokittelusta ja loukkaavuudesta, jossa ei pysytä asioissa vaan mennään henkilökohtaisuuksiin ja tulkitaan kaikki puheet itselle sopivan kaavan mukaan. Tämä on hyvä nostaa keskusteluun, sillä jos päätöksenteossa on tavoite kaikkien ihmisten arvostamisesta, tarkoittaa se sitä myös omassa kielenkäytössä. Raja värikkään ja joitakin loukkaavan kielen osalta ei ole aina selkeä, mutta kuten kiusaamisen yhteydessä, voi aina miettiä mitä olisi olla itse kohteena. Erikseen ovat sitten rikokseksi luokiteltavaa loukkaukset.

Puhetyyli on muuttunut myös, kun kohteliaista puhuttelutavoista on siirrytty epämuodollisempaan vuorovaikutukseen, mutta nyt näyttää siltä, että pieni ryhtiliike asiallisuuden puolesta olisi tarpeen.

Demokratia tarvitsee toimiakseen – ja ollakseen aito ja elävä – erilaisia mielipiteitä ja perusteluja eri näkökulmista. Jos hukataan kunnollinen keskustelukulttuuri ohittamalla toisten mielipiteet väheksyen niitä, jää iso osa ihmisistä kuulematta, jolloin myös mukana olemisen tunne yhteisestä rakentamisesta jää heikoksi. Osallisuuden vahvistaminen ei ole helppoa, mutta ei ainakaan tulisi kenelläkään olla varaa kertoa muille kenen mielipiteet ovat oikeita tai vääriä, kunhan eivät loukkaa.

Puhe liioitellen ja ääri-ilmaisuin ”aina”, ”ei koskaan”, ”kaikki” tai ”ei kukaan” esimerkein kärjistävät puhetta, joskus ilman faktoja, ns. tehokeinoina. Joskus huomaa itsekin syyllistyvän tämän tapaiseen puheeseen ja miettivän eikö kuitenkin tehokkainta ole pysyä faktoissa. Liioittelulla erityisesti ikävien asioiden osalta on uutisoinnissa kuten puheissa vahvempi voima. Tästä esimerkkinä se, että on hankalaa saada esille näkemystä isossa kuvassa siitä, että sodat, terroriteot ja väkivaltaiset kuolemat ovat maailmassa vähentyneet, vaikka paikallisesti ja valitettavasti niitä on yhä. Joskus puheiden ja uutisoinnin kohdalla ei meinaa muistaa, että suurimmaksi osaksi asiat ovat menneet parempaan suuntaan, vaikka korjattavaa on tietysti aina.

Politiikan puhe on taiteilua asioiden hoitamisen ja värikkäiden sanankäänteiden välissä, jotka joskus voivat toimia myös yhtä aikaa. Se on taiteilua nopeiden kommenttien ja lyhyiden lauseiden kanssa, kun usein tarvittaisi hieman enemmän pohdintaa ja perusteluja. Reagoiminen kaikkeen ”mikä liikkuu” ja provosoituminen pienimmistäkin sopii osalle ihmisiä. Politiikan ollessa jonkun sanonnan mukaan enemmän maraton kuin satanen, on löydettävä malli jossa yhteistyökyky säilyy ja asiat etenevät.