Eduskunnan tarkastusvaliokunta tilasi raportin nuorten syrjäytymisen ehkäisemisestä, ja valiokunnan mietintö raportista oli käsittelyssä eduskunnassa tiistaina. Tärkeä asia, ja on erinomaista, että asiasta käydään syvällistä keskustelua.
Tuskin kukaan haluaa tulla nimitetyksi syrjäytyneeksi ja onkin totta, että kyseessä on usein monien ongelmien keräytyminen. Sana leimaa rankasti ja siksi onkin surullista, että monesti sitä käytetään varsin heppoisin perustein. Kaikki koulunsa keskeyttäneet tai toimeentulotuella elävät kun eivät ole syrjäytyneitä, vaan usein vain väliaikaisissa ongelmissa. Tästä syystä on hyvä, että tarkastusvaliokunnan mietinnön aluksi on kirjattu määritelmäksi syrjäytymiselle; ajautuminen yhteiskunnassa tavanomaisena pidetyn elämäntavan ulkopuolelle. Samoin on vaikea tehdä yhteenvetoja, kun tilastoinnit ja rekisterit toimivat hyvin erillisinä, jolloin kokonaiskuvaa nuoren elämästä on vaikea muodostaa. Mietinnössä kiinnitettiin huomiota myös nykyisen kaltaisen kirjaamismallin heikkoon ohjaavuuteen toimenpiteisiin. Tällä hetkellä puhutaan enemminkin vain jälkikäteisestä raportoinnista. Samaa ongelmatiikkaa kokonaisnäkemyksestä tai kustannuksista on hankala muodostaa ennaltaehkäisyn osalta, kun tähän kuuluvat hyvin monet eri toimet eri hallinnonaloilta. Hieman parempaan on päästy esimerkiksi niissä kunnissa, joissa pääosin kaikki lapsia ja nuoria koskevat asiat ovat saman lautakunnan alaisuudessa, kuten esimerkiksi Kotkassa on.
Yhteiskunnan ulkopuolelle ajautuminen on vakava ongelma, mutta aina on hyvä pitää mielessä se, että yli 90 %:lla lapsista ja nuorista asiat ovat hyvin. Tämän huomioiden tuntuu mahdolliselta hoitaa pienelle osalle aiheutuneet ongelmat. On hyvä huomata, että rahaa ei varsinaisesti tarvita lisää, mutta resurssit on pystyttävä kohdentamaan uudella tavalla.

Muistan hyvin, miten vuosikymmeniä sitten jossakin yhteistyöpalaverissa kokenut erityislastentarhanopettaja sanoi puhuttaessa etsivästä nuorisotyöstä, että hän tunnistaa kaikki tulevaisuudessa ongelmissa olevat nuoret jo päiväkodissa. Varhaisen vaiheen huomaaminen ja aikainen puuttuminen on nostettu tässäkin esille ja hyviä käytäntöjä eri puolilta Suomea on jo olemassa. Tuntuu vain, että olemme hukanneet aikaa, pohdittaessa ja suunnattaessa voimavaroja vasta vakavien ongelmien pitkiin hoidollisiin muotoihin. Nykyinen perhetyö, kotipalvelu ja neuvolatoiminta, jotka suunnataan erityisesti pienten lasten perheisiin, ovat kaikkein tehokkaimpia niin perheen kannalta kuin kustannustenkin osalta yhteiskunnalle. Tästä konkreettisena esimerkkinä vaikkapa yhden vuoden sijoituksen 90 000 € hinta, jolla voidaan järjestää seitsemän vuotta intensiivistä perhetyötä tai 3000 tuntia kotipalvelua. Lapsiperheisiin kohdistetut tuet ovat tutkitusti myös sosiaalisesti kestäviä ja tasa-arvoisia.

Nuorten kohdalla kokemukset 90-luvulta ovat osoittaneet että turvattomuus ja elämänhallinta jäävät helposti pysyviksi, vaikka tilanne esim. taloudellisesti paraneekin. Tästä syystä esimerkiksi silloin työttömäksi jääneiden nuorten työllistymisprosentti on yhä alhaisempi, kuin muiden ikäryhmien. Ongelmia tuli, kun nuorille ei ollut tarjolla työtä, perheiden tilanteet olivat monesti ongelmallisia talouteen liittyen ja jaksaminen heikkoa, kouluista säästettiin ja henkilöstöä lomautettiin. Samoin vähennettiin vapaa-ajan toimintoja nuorisotyötä harrastusmahdollisuuksia ym. Tällöin heikkenivät kaikki tukipylväät samanaikaisesti eikä mistään löytynyt riittävän vahvaa pohjaa tueksi kasvuun ja luottamukseen. Näillä valitettavilla kokemuksilla on nyt käyttöä, jotta ei ajauduta samaan.

Nuorisotakuu tulee avuksi juuri niissä tilanteissa, joissa helposti on voinut tapahtua putoamista. Pudokkuutta toiselle asteelle siirtymisen yhteydessä vähennetään nostamalla oppivelvollisuusikää niin, että kaikilla on ainakin mahdollisuus jatkokoulutukseen. Ilahduttavia tietoja oli myös lehdistössä joku aika sitten keskeyttämisten vähenemisestä ammatillisissa kouluissa. Tähän liitettynä oppisopimusten houkuttelevuuden lisääminen yrityksille ja etsivän nuorisotyön kohdentaminen nuoriin jotka ovat tippumassa tilastoista, ovat hyviä lisätoimia. Nuorten omien kokemusten hyödyntäminen ja kuuleminen asiantuntijana omassa asiassaan on ensiarvoisen tärkeätä. Samoin on otettava vakavasti viesti siitä, että nuori ei löydä yhtä paikkaa tai henkilöä, jolta saada tukea. Tähän on kehitetty erilaisia malleja, jotka on helppo ottaa käyttöön eri puolilla maata. Päihde- ja mielenterveysongelmien osalta on hoitoketjut ja tuki huomioitava sote-uudistuksen yhteydessä.
Kaikessa perheiden ja nuorten tuessa on tärkeätä moniammatillinen yhteistyö, jota on harjoiteltu jo vuosikymmeniä. Yhä tuntuu löytyvän raja-aitoja ja siksi on hyvä, että esim. salassapitovelvollisuuden osalta THL antaa yhtenäisen ohjeistuksen ja tuo koulutukset kaikille alan toimijoille. Varsinaiselle lakimuutokselle ei ole nyt tarvetta vaan käytännöille, kuten aiemmat työntekijät joskus sanoivat ”terveen järjen käytölle”. Sitä vastoin uusittavana ovat tällä hetkellä varhaiskasvatuslaki, sosiaalihuoltolaki ja lastensuojelulaki, jotka saadaan vielä tämän hallituksen aikana. Juuri käyttöön otettu oppilas- ja opiskelijahuoltolaki tuo jo nyt uusia välineitä koulun arkeen ja moniammatilliseen yhteistyöhön. Myös nuorisolaki olisi hyvä päivittää. Kaikkea lainsäädäntöä ohjaava perustuslaki on tässä kohdin yksiselitteinen, kun sen mukaan julkisen vallan on tuettava perheen mahdollisuuksia turvata lapsen hyvinvointi ja yksilöllinen kasvu, joka noudattaa myös YK:n lastenoikeuksien julistusta, jossa Suomi on sitoutunut lasten ja nuorten hyvinvointipalveluiden turvaamiseen.