Maailman rikkaimpien talouksien (mitattuna BKT per asukas) on arvioitu olevan vuonna 2050 Singapore, Hong Kong, Taiwan, Etelä-Korea ja USA. Suurimpia talouksia taas tulevat olemaan Intia, Kiina, USA, Indonesia ja Brasilia. Kokonaistalouden kasvu perustuu pitkälti kasvavaan ostovoimaan elintason parantuessa. Mielenkiintoisemmalta näyttävät perusteet rikkaimpien maiden taustalla, joista esimerkkinä vaikkapa Singapore.

Ensimmäisenä tulevat esille verotus ja rahamaailman tehokkuus, jotka nostavat yritysten halukkuutta sijoittua alueelle. Verokilpailu on päivän sana, mutta jos katsotaan muita yrittäjyyden edellytyksiä, on koulutetun työvoiman, logistiikan, raaka-aineiden, energian ym. osuus merkittävä. Näistä syistä, sekä jo pikkuhiljaa kohenevasta palkkauksesta johtuen, on joitakin yrityksiä jo hakeutumassa takaisinpäin Eurooppaan ja jopa Suomeen. Singaporen valtio on vahvassa roolissa säädellessään pankkeja ja monien valtionyhtiöiden kautta myös sijoitustoimintaa. Ulkomaisten yhtiöiden osalta on aina mahdollisuus neuvotteluun verojen maksusta, jolloin ensimmäisinä vuosina ei makseta useinkaan edes 17 % yritysveroa. Kun samanaikaisesti yritystukijärjestelmän kautta on saatavilla palkkatukea ikääntyvien palkkaukseen ja toisaalta irtisanomisten välttämiseen sekä monenlaiseen kehitystoimintaan, ei ole ihme että yrityksiä houkuttaa.

Turvallisuus tiukasti säädellyssä valtiossa on hyvä, ankarien rangaistuksien uhalla. Infra toimii hyvin, vaikka kääntöpuolena onkin tonttien ja asuntojen kallis hinta. Turvallisuuden vuoksi myös ulkomainen raha ja rikkaat hakeutuvat samaan paikkaan, etenkin jos omaisuuden verotusta ei juuri ole, eikä sen alkuperästä olla kovin kiinnostuneita.

Ulkomaalaisten työntekijöiden osuus on suuri niin määräaikaisissa työsuhteissa olevina lähetettyinä työntekijöinä kuin toisaalta myös halpatyövoimana tekemässä kaiken varsinaisen tuotannollisen- ja palvelutyön. Työlupien määriä ollaan rajoittamassa ja pikkuhiljaa myös työolosuhteiden parantaminen ja työturvallisuuskysymykset ovat nousemassa keskusteluun. Ympäristökysymykset ovat vielä toisen luokan asioita, joista ei laajasti keskustella.

Matkaa tasa-arvoisempaan järjestelmään on vielä paljon, kun AY-johto on vahvasti linkitettynä paikalliseen työ- ja elinkeinoministeriöön ja toisaalta kaikilla yrityksillä on pakko osallistua yritysten etujärjestöihin. Minimipalkka on saatu säädettyä, mutta se ei koske ulkomaisia työntekijöitä, joita tulee eniten Kiinasta ja Intiasta sekä Malesiasta, jopa päivittäin. Heillä ei ole mitään mahdollisuutta saada oikeutta koulutukseen tai palveluihin saati asua maassa pidempään. Kaikkien ulkomaisten on poistuttava maasta alle kahden viikon kuuluessa, jos työsuhde loppuu. Pieniä askelia huoleen heräämisestä sentään on. Kun esimerkiksi puolen vuoden aikana kuoli seitsemän kotiapulaista tippuessaan ikkunanpesussa, lähetti valtio kirjeen koteihin valvonnan järjestämiseksi perheessä. Ei taida edes uskaltaa kuvitella mikä on rakennus- tai satamatyöntekijöiden tilanne.

Jos ja kun talouskasvu perustuu toisten, vailla perusoikeuksia olevien työpanokselle ja välinpitämättömyydelle ympäristöstä, maailmassa jossa käytännössä toimitaan yksipuoluejärjestelmässä, on vaikea perustella sen tavoiteltavuutta. Maailman rikkaimmat valtiot ovat oletettavasti olemassa vuonna 2050 vain, jos pitävät tuloerot riittävän suurina ja vallan vain muutamien käsissä. Tämä ei liene tavoiteltavaa saati vastuullista, vaikka sieltä talouden aktiivisuudesta, jotakin välittyisi myös laajemmalle. Tasoittumista tulee tapahtua ympäri maapallon, eli kestävän kehityksen tavoitteiden mukaisesti on haettava tasapainoa taloudellisen, sosiaalisen ja ympäristön kestävyyden kesken.