Sote-uudistus kaatui viime kauden lopulla, perusteena liian suuren päätösvallan siirtyminen pois suoraan vaaleilla valituilta henkilöiltä. Tällöin oli ajatus järjestää sote-palvelut pitkälti sairaanhoitopiirin mukaisesti, kuntayhtymien pohjalta, eli välillisen demokratian päähän. Silloin valittavat päättäjät kuitenkin olisivat olleet, kuten tälläkin hetkellä, kiinteässä yhteydessä kuntiin ja kuntien päätöksentekoon. Nyt on siirrytty ainoastaan kolmen hallituspuolueen valmisteluun edellisen kauden parlamentaarisen valmistelun sijasta ja samalla sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistamisesta maakuntahallinnon rakentamiseen, jossa demokratia on sanana mukana, mutta miten se toteutuu käytännössä jää kysymykseksi, kun asiaa tarkastelee lähemmältä.

Maahan on rakentumassa kuntien ja valtion välille porras, jota hallitus nimittää maakunnaksi ja demarit puolestaan aluekunnaksi, joka sisältäisi vain soten ja toteutuisi kuntalain pohjalta. Demokratian osalta ongelmia maakuntauudistuksella on kahteen suuntaan. Ensin tulee vahva valtionohjaus sekä suunnitteluun, toteutukseen että kontrolliin, niin että kaikissa tapauksissa valtiolla on puuttumismahdollisuus maakunnan vastuulla oleviin tehtäviin. Osa tehtävistä on tietysti suoraan valtionhallintoa – kuten siirrettävät ELY ja AVI toiminnot – joihin ei vaaleilla valituilla ole luonnollisesti mitään sananvaltaa.

Maakunta ei saa omaa rahoitusmahdollisuutta eli verotusoikeutta, eikä yleistä toimivaltaa, eli mahdollisuutta päättää siitä mitä tehtäviä maakunta hoitaa tai miten tehtävät jaettaisiin kuntien kanssa. Nämä päätökset tehdään valtion tasolla. Suunnitelman mukaan perustettaisiin neljä valtakunnallista yhtiötä (kiinteistöt, hankinnat, ICT ja muut tukipalvelut, kuten henkilöstö-asiat), joiden omistajana on valtio. Valtiolla olisi siis aina mahdollisuus puuttua toimintaan ja määrittää valtakunnan tasolla investoinneista. Luottamusta maakunnan päättäjiin ei tunnu olevan, vaan organisaatiota rakennetaan kuin valtionhallinnon ”aluekonttoreiksi”.

Valmistelijat ovat todenneet, että tärkein päätettävä asia maakuntavaltuustolla on strategian linjaaminen. Kuntien päätöksenteosta kokemuksen saaneena tiedän, että on tärkeää luoda strategia, mutta myös sen toteutuksesta linjaaminen on tärkeää. Nyt ollaan rakentamassa tilaaja-tuottaja-mallia, joista useammassa kunnassa ollaan jo luopumassa, ja toisaalta siirtämässä varsinainen toiminta maakunnan palvelulaitokseen ja sen yhtiöihin. Näissä ei suunnitelman mukaan saa olla mukana alueen päättäjiä, vaan ainoastaan hallitus ynnä muita ammattilaisia. Tuloksena voi siis olla tilanne, jossa poliittinen päättäjä voi tulla mukaan jonkun yksityisen yrityksen hallitukseen, mutta ei julkisen yhtiön. Näin koko palveluiden tuottaminen jätetään vain ”ammattilaisten” tehtäväksi. Ongelma ei olisi tämän suuruinen, jollei olisi tehty poliittista päätöstä pakkoyhtiöittämisestä omassa palvelutuotannossa valinnanvapauden vuoksi.

Demokratianäkökulmasta lisäriskinä on vaalien kiinnostavuus, jos kansalaiset eivät koe maakunnan päättäjillä olevan aidosti päätösvaltaa. Lisäksi riskinä on maakunnan ja kunnan työnjaon ja yhteistyön tekeminen esimerkiksi terveyden ja hyvinvoinnin, työllisyyden ja elinvoimaisuuden edistämisessä.

Suomalainen yhteiskunta on perustunut yhteiseen päättämiseen ja luottamukseen paikallisesti valittuihin päättäjiin, eli demokratian peruselementteihin. Suunta näyttää nyt tältä osin kääntyneen ja kaikki tieto tuntuu löytyvän ministeriöistä ja valtioneuvostosta. Erilaisilla kansalaisraadeilla ja kyläkokouksilla on paikkansa, mutta varsinaiseen päätöksentekoon tarvitaan siihen kuuluva mandaatti tehdä päätöksiä niin toiminnan kuin talouden osalta.