Keskustelu hyvinvointivaltiosta on ajankohtainen juuri nyt, liittyen pohdintaan ja linjauksiin kahden miljardin euron supistuksista ja samanaikaisesti keskustelussa olevasta sote-ratkaisusta. Myös tutkijaryhmä professori Himasen johdolla nosti hyvinvointivaltiomallin keskusteluun tulevaisuuden pohdinnassa, kyseenalaistamalla sen ja tarjoamalla tilalle hyvinvointiyhteiskuntaa. Tässä käsite hyvinvointiyhteiskunnasta tarkoittaa heidän mukaansa yksilön aktiivisempaa osallistumista. Toisena näkökulmana voi ottaa ajattelun jossa hyvinvointiyhteiskunnassa, verrattuna hyvinvointivaltioon, julkisen vallan roolia vähennetään ja palveluja siirretään ”laajemmalle” pohjalle järjestettäväksi ja yksilöiden vastuuta korostetaan luomalla ”mahdollisuuksien tasa-arvoa”, ei siis todellista tasa-arvoa, joka on ollut nykyisen mallin oikeutuksen vahva pohja.
Sote-uudistus etenee monista liikkuvista osista huolimatta. Kaikki ovat sitä mieltä, että tilanne ei tällä hetkellä ole sosiaali- ja terveyspalveluissa tyydyttävä eikä tasa-arvoinen maan eri osissa tai eri tuloluokissa. Uudistus kuuluu rakennepaketin laskelmiin myös työn tehostamisen osalta; hallinnon uudistuessa ja uudenlaisten työtapojen ja ICT tekniikan käyttöönotossa. Tämän lisäksi selvitetään siirtyminen yksikanavaiseen rahoitukseen, jolloin valtio ei tukisi nykyiseen tapaan yksityistä lääkäritoimintaa. Palvelumallista, mutta erityisesti rahoituksesta, on olemassa monia erilaisia malleja, joista ”raha seuraa potilasta”, on tullut joidenkin helpon tuntuiseksi ratkaisuksi. Malli on kannatettava jos haluamme lisätä valtion ja kuntien rahoittamana yksityistä palvelutuotantoa vielä nykyistä enemmän ja eriyttää palveluja. Lähtökohta tulee olla, että niin terveyskeskukset, neuvolat, lastenkodit kuin hoivakodit ym. ovat julkisesti hoidettuna ja johdettuna niin laadukkaita, että todellinen tasa-arvo toteutuu ja terveyserot voivat kaventua.
Kuntataloudet ovat tiukoilla ja tehtäviä ja velvoitteita, on valtion taholta lisätty vuosien aikana runsaasti, ilman että kuntien kustannuksia täysin korvataan. Nyt kuntien tehtävien tehostamisella on ajateltu toteuttaa julkisen talouden sopeuttamista miljardilla eurolla, toinen miljardi on suunniteltu sopeutettavaksi vähentämällä tehtäviä ja velvoitteita. Kahden miljardin sopeutus on ymmärrettävästi aiheuttanut harmia ja harmaita hiuksia monella valmistelijalla. Erilaisia kyselyitä on tehty kuntapäättäjille, kansanedustajille, eri puolueille ja ministeriöille, laihoin tuloksin. Jotkut esim. yrittäjäjärjestöt ovat lähteneet aktiivisesti tekemään listoja mitkä kuntien tehtävistä on mahdollista siirtää valtiolle ja mitkä yritysten toteutettaviksi. Ongelma tässä ajattelussa on se, että valtion talous ei näillä keinoin tasapainotu euroakaan. On helpon tuntuista heitellä, että kuntien 500 tehtävässä ja 1000 velvoitteessa on karsittavaa. Näin varmaan, mutta ovatko ne sellaisia jotka vaikuttavat julkisen talouden alijäämään, onkin jo haastavampaa.
Suurin huoli on tällä hetkellä palveluiden kokonaisuudesta ja hyvinvointivaltiomallista. Jos liian pikaisesti ja miettimättä kokonaisuutta valmistellaan suoria leikkauslistoja, pätevyysvaatimusten, ryhmäkokojen ym. löysäämistä, on vaara että tehdään ratkaisuja, jotka maksavat tulevaisuudessa paljon ja heikentävät tasa-arvoista lähtökohtaa. Tästä syystä tulee ensin olla ajatus millaisena haluamme nähdä hyvinvointivaltion tulevaisuudessa, mitkä palvelut se sisältää ja miten sen rahoitus turvataan. Vasta sitten on valmius leikkauksiin ja poistoihin. Ehkäpä huoli on turha ja uuden vuosikymmenen hyvinvointivaltio on jo mietittynä tai sen pohtiminen vähintäänkin aloitetaan pikaisesti niin koko yhteiskunnassa kuin omassa porukassammekin.
Kommentit
Tasa-arvo palveluissa on tärkeää, mutta onko todellakin kaikilla palvelun tarvitsijoilla yhtä suuri kiire? On helppo vastata, että on, mutta mitkä olisivat seuraukset siitä, että erilaisia potilaita ei voitaisi laittaa eri kategorioihin. Helposti ymmärretään, että varsinkin pienillä lapsilla on vaikkapa heidän käsityskykynsä takia kiireempi kuin monella muulla. Nopea hoitoon pääsy takaa myös heidän vanhemmilleen paremmat edellytykset selvitä tilanteesta ja jopa päästä nopeammin töihin, mikä on kokonaistalouden kannalta parasta. Entäpä sitten työterveyshuolto? Minun työnantajani ei ole valmis maksamaan vaimoni työnantajan kustannuksia, mutta haluaa minut nopeasti töihin, koska sijaisten hankkiminen on kallista. Lapseni ovat myöskin jo työelämässä, joten heidän työnantajansa vastaa heidän kustannuksistaan. Yhteiskunnan kokonaisedun kannalta oma arvioni on, että vaimoni työhön paluulla saavutetaan kokonaisuuden kannalta paras tulos. Hänellä on ehkä myös parhaat työnantajan tarjoamat palvelut. Minullakin on hyvät, mutta eivät samaa tasoa. Lapsillani toisella on paremmat kuin toisella ja molemmilla vähintään minun työnantajani tasoiset. Entäs sitten äitini ja anoppini. Molemmat ovat eläkkeellä ja tarvitsevat hoitoa ja myös käyvät säännöllisesti lääkärillä. Tarve on kuitenkin yleensä parin kuukauden välein. Heillä kummallakaan ei ole yleensä kiirettä. Lastenhoito tai työnantajan aikataulut eivät enää heidän elämäänsä hetkauta. Voidaanko silti lähtökohtaisesti puhua koko ajan tasa-arvosta, kun jo tarpeet ovat erilaiset. Eikö järjestelmän tulisi kehittyä siihen suuntaan, että siitä saataisiin lisää tehoja ulos, mutta hyväksyttäisiin se, että on pakko priorisoida. Priorisointiin vaikuttaa erilaiset tekijät. Yksi tekijä on mm. työnantajan halu panostaa juuri omaan työntekijäänsä. Toki on olemassa runsaasti muitakin tekijöitä, joiden perusteella priorisointia tulee tehdä, mutta minun on ainakin vaikea ymmärtää, että miten kokonaisjärjestelmä paranisi, jos työterveysjärjestelmä tuhottaisiin. Joillakin yrityksillä on myös enemmän henkilöitä, jotka ovat aidosti kriittisiä resursseja. Tämä ei tarkoita, että päälliköt olisivat näitä hyväosaisia, sillä heitä on jopa paljon enemmän monessa suorittavan portaan työssä. Tämä ei myöskään tarkoita sitä, etteikö järjestelmää perusterveydenhuollon osalta tulisi kehittää, mutta jos joku toimii hyvin, miksi se tulisi lopettaa tai sen toimivuutta heikentää. Se on varmaa, että työnantajat eivät ole kovin herkästi valmiita ottamaan kannettavakseen muiden kuin omien työntekijöidensä kustannuksia. Missään vaiheessa tähän ei myöskään tule mennä, sillä se vääjäämättä johtaa työterveyspalveluiden heikkenemiseen ja sitä kautta tosiasiassa sekä verotulojen menetykseen että työssäolopäivien vähenemiseen.
Ainoa asia, jossa muiden kuin omien työntekijöiden kustannuksia on syytä siirtää enenevässä määrin muiden yritysten vastattavaksi on jonkinlainen tasausjärjestelmä vanhempainvapaiden suhteen. Siinä kustannusten kantaminen tulisi jakautua tasaisemmin kaikille yrityksille ja yhteisöille.
Työterveyspalveluiden parantaminen varsinkin pätkätöissä olevien osalta tulisi sen sijaan ottaa parempaan tarkasteluun. Henkilöstövuokrausfirmat tulisi velvoittaa maksamaan henkilöstön terveyskulut johonkin kassaan, josta sitten heidän sairauskulunsa korvattaisiin. Nykyinen järjestelmä liian helposti johtaa siihen, että työntekijän työsuhde lopetetaan välittömästi, kun sairastuminen tapahtuu. Henkilöstövuokraus on toimiala, jossa yhteisvastuun tulisi toteutua, koska myös vuokraaminen suuntautuu hyvin monelle sektorille. Tällä sektoreiden jakautumisella myös riski tasaantuu. Kustannuksia ei silloin siis maksettaisi vain yhden yrityksen toimesta vaan jo asiakasyritykselle lähetettävässä laskussa tulisi olla oma osionsa, josta kävisi ilmi sairauskorvausmaksun osuus vuokrahinnasta. Prosentti voisi vaihdella sen mukaan, mikä olisi asiakasyrityksen toimiala, koska riski vaihtelee toimialoittain. Silloin myöskään vakuutusyhtiöt eivät pääsisi kikkailemaan vaikkapa tapaturmakorvauksilla ja kiristämään yrityksiä niiden maksuilla.
Hei
Kiitos kommenteista ja monista varteenotettavista ajatuksista, näissä on monta joiden ajatusta on hyvä miettiä ja viedä eteenpäin
T. Sirpa