Sunnuntaina vietettävä naistenpäivä herättää ajatuksia. Kutsuin perjantaina ulkoministeriön väen, kansalaisjärjestöjen edustajia ja kehitysyhteistyö-aktiiveja yhteiseen aamukahvitilaisuuteen naistenpäivän kunniaksi. Kutsuin puhujaksi vuoden 2010 pakolaisnaisen Nasima Razmyarin.

Kerroin omassa puheenvuorossani, että olemme kehityspolitiikassa monella tavalla taitekohdassa. Tänä vuonna umpeutuu vuosituhattavoitteiden määräaika ja neuvotellaan uusista, globaaleista vuoden 2015 jälkeisistä kestävän kehityksen tavoitteista, Post2015-tavoitteista.

Post2015-agendan osalta olen tyytyväinen, että Suomi ajaa kunnianhimoisia, painavia asioita agendalle. Erityisesti tyttöjen ja naisten aseman parantaminen, ja erityisesti seksuaali- ja lisääntymisterveydelliset oikeudet ovat asioita, joiden takana monet Euroopankaan maat eivät uskalla seistä.

Olen ylpeä siitä, että pieni Suomi tunnetaan näiden teemojen puolustajana. Viime marraskuussa YK:ssa ja Maailmanpankissa vieraillessani lähes kaikki tapaamani tahot nostivat esiin Suomen ansioitumisen näiden asioiden parissa. Suomi oli myös viime vuonna YK:n tasa-arvojärjestö UN Womenin suurin rahoittaja.

Tiistaina olin Brysselissä ebola-kokouksessa jossa kävi ilmi, että tyttöjen ja naisten asema on kärjistyneen hädän keskellä erityisen heikko. Ebola-alueilla tyttöjen seksuaalinen hyväksikäyttö ja teiniraskaudet ovat lisääntyneet hurjasti. Ebolan entisestään heikentämä terveydenhuoltojärjestelmä ei kykene tarjoamaan apua raskaana oleville eikä nuorille synnyttäjille. Naiset ja tytöt ovat ”pahnanpohjimmaisia” aina, mutta kriisien keskellä tämä korostuu entisestään. Meidän on rohkeasti pidettävä huolta, että marginaaliin jäävien ääni kuuluu.

Post2015-agenda muistuttaa meitä myös siitä, miten paljon matkaa meillä Suomessakin vielä on tasa-arvoon. Talouselämä-lehti uutisoi tiistaina, että Suomi ei seiso työelämän tasa-arvoa ja palkkatasa-arvoa mitattaessa muiden Pohjoismaiden kanssa samassa rintamassa. Suomi laahaa jäljessä. Miesten ja naisten palkkaero ei ole Suomessa kaventunut 2000-luvulla juuri ollenkaan. Samaan aikaan monessa muussa maassa on kurottu palkkaeroja nopeasti kapeammiksi. Suomessa miesten ja naisten palkkaero on jopa 10 prosenttiyksikköä suurempi, kuin esimerkiksi Tanskassa ja Norjassa. Torstaina puolestaan uutisoitiin Tilastokeskuksen tutkimuksesta, jonka mukaan 80 000 suomalaisella on ns. nollatuntisopimus. Valtaosa heistä on naisia, jotka työskentelevät terveydenhoito- tai palvelualoilla.

On hävettävää, että Suomi ei ole samassa joukossa samanmielisten Pohjoismaiden kanssa tasa-arvon etenemisessä, mutta enemmän perspektiiviä globaalin tasa-arvon haasteisiin antavat seuraavat faktat: UN Womenin mukaan naiset tekevät suurimman osan maailman työtunneista, ansaitsevat 10 prosenttia kaikista maailman tuloista ja omistavat 1 prosentin kaikesta maailman omaisuudesta.

Post2015-agendan lähtökohta on, että jokaisen maan lähtötaso tunnustetaan ja kaikki asettavat itselleen omat, kunnianhimoiset tavoitteet. Työelämän tasa-arvo ja palkkatasa-arvo ovat tärkeitä tavoitteita mutta erityisen vakava ongelma Suomessa on perhe- ja lähisuhdeväkivalta. Suomessa on erityisen suuri kuilu sen suhteen, kuinka moni nainen kokee väkivaltaa ja, kuinka yleisenä suomalaiset naisiin kohdistuvaa väkivaltaa pitävät. Suomessa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vähätellään, vaikka olemme EU:n väkivaltatilastojen kärkimaita.

Syksyllä julkaistun eurooppalaistutkimuksen mukaan vain 9 prosenttia vastaajista Suomessa piti naisiin kohdistuvaa väkivaltaa yleisenä, vaikka 47 prosenttia vastaajista ilmoitti kokeneensa fyysistä tai psyykkistä väkivaltaa. EU:n tasolla puolestaan 27-28 prosenttia vastaajista piti naisiin kohdistuvaa väkivaltaa yleisenä, kun väkivaltaa ilmoitti kokeneensa 28-33 prosenttia vastaajista, eli todellisuuden ja asenteiden välinen kuilu ei ollut niin suuri, kuin Suomessa.

Mielestäni Suomen pitää asettaa Post2015-agendan myötä itselleen tavoitteet perhe- ja lähisuhdeväkivallan kitkemisestä. Myös Suomen UN Women on nostanut naisiin kohdistuvan väkivallan naistenpäivän kampanjan aiheeksi otsikolla ”Joka kolmas on liikaa”. Maailmassa joka kolmas nainen joutuu väkivallan kohteeksi. Naisiin ja tyttöihin kohdistuvan väkivallan muotoja ovat muun muassa tyttösikiöiden abortointi, sukuelinten silpominen, tyttöjen pakkoavioliitot ja seksuaalinen väkivalta. Yli 600 miljoonaa naista asuu maissa, joissa perheväkivalta ei ole rikos.

Suomessa lainsäädäntö on ajantasalla, mutta asenteet ja käytännön toimet ovat laahaavat jäljessä. Suomessa on edelleen liian vähän turvakotipaikkoja suhteutettuna väkilukuun, ja raiskaus avioliitossa kriminalisointiin vasta vuonna 1994 (esim. Ruotsissa jo 1962). Edelleen asenteet ovat sellaisia, että perheväkivaltaa pidetään perheen sisäisenä asiana. Uhrit kokevat häpeää ja jäävät yksin. Viranomaiset ja terveydenhuoltohenkilökunta eivät aina osaa kohdata uhria niin, että tämä saisi tarvitsemansa avun. Nasima kertoi perjantain aamukahvitilaisuudessa omassa puheenvuorossaan, että Suomessa viranomaiset eivät ymmärrä varsinkaan kunniaväkivaltaan liittyviä tilanteita.