Eurooppa ja Suomi on yllätetty viime vuosina pariin kertaan. Ensin tuli finanssikriisi 2008 ja viime vuonna turvapaikanhakijoita saapui moninkertaisesti enemmän kuin tavallisesti. Molempiin olisi ollut tarve varautua aiemmin mutta jälkiviisaudesta ei juuri ole hyötyä.

Finanssikriisi tuli lännestä ja turvapaikka kriisi etelästä mutta molemmissa tapauksissa reaktiot ja toimintatavat kuulostavat hämmästyttävän samankaltaisilta. Sekä 2008 että 2015 tuntui Suomessa ja EU:ssa olevan näkemys, että meillä asiat ovat hallinnassa, rakenteet vahvoja eivätkä vaikutukset tule olemaan merkittäviä. Jälkikäteen tiedetään, että näin ei ole. Kaikki muistamme 2008, jolloin pääministeri vakuutti, että finanssikriisi ei ulotu Suomeen. Lopputuloksena oli BKT:n putoaminen yli 8 % ja työttömyyden räjähtäminen. Vielä viime kesänä hämmästeltiin Välimeren tapahtumia television välityksellä ja syksyn lopulla tiedettiin, että Suomeen tuli yli 32 000 turvapaikanhakijaa.

Euroopan unioni perustettiin paitsi rauhan takaamiseksi myös yhtenäisten sisämarkkinoiden
luomiseksi. Unionista on rakennettu yhteisöä, jossa pääomat, raha, tavarat ja ihmiset pääsevät liikkumaan vapaasti. Samalla on unohdettu rakentaa järjestelmiä ongelmakohtien varalle, vaikka historiasta on ollut nähtävissä aina määräajoin sekä talouskriisejä että eri syistä johtuvia kansainvaelluksia. Nyt toimintatapoja ja sääntöjä on luotu pikavauhtia, minkä seurauksena kansalliset edut ovat korostuneet. Viimeisimpänä esimerkkinä on nähty neuvottelut Britannian erityisoikeuksista, vaikka EU:sta yritetään saman aikaan luoda yhtenäistä toimijaa.

Solidaarisuutta ja yhtenäisyyttä on kuitenkin näkynyt, kun apua on annettu aivan hätäisimmässä avun tarpeessa oleville, kriisistä pahiten kärsiville maille. Näistä Kreikka on ollut kohteena valitettavasti molemmissa tapauksissa. Ensiavun jälkeen on kehitetty taakanjakoa, jossa kaikki maat joutuvat osallistumaan. Finanssikriisiltä suojaamaan rakennettiin vakausmekanismi ja rahoitusvakausmekanismi. Euroopan keskuspankki on tehnyt myös omia toimiaan. Ihan kaikki ei siltikään ole mennyt mallikkaasti, vaan uusia sopimuksia on jouduttu tekemään.

Pakolaiskriisin osalta sovittiin kesällä taakanjaosta, jossa Suomi ei ollut mitään mieltä, mutta kantaa tietenkin osansa vastuusta. Pakolaiskriisin taakanjaossa ei ole päästy edes kunnolla konkretiaan, kun sitä jo nyt yritetään joidenkin toimesta lykätä ja joidenkin toimesta tehdä pysyväksi järjestelmäksi. Oman osansa tuo itärajan takaa tulevien turvapaikanhakijoiden suurempi määrä. Ennen joulua se oli lähinnä retorinen kysymys mutta nyt on selvää, että taakanjakoa olisi mietittävä myös täältä katsoen.

Molemmissa kriiseissä on siis tehty päätöksiä varsin hätäisesti. Monesti ratkaisevaa on ollut kysymys siitä, mikä on EU:n ja kansallisen päätöksenteon välinen tasapaino. Tämä on tarpeen, kun mietitään esimerkiksi itsenäisyyttä budjettivallan osalta ja siihen tehtyjä yhteiseurooppalaisia prosenttisääntöjä tai esityksiä pakotettavasta ”avun” vastaanottamisesta rajavalvonnan hoitamiseen. Päätöksenteon mekanismit ja vallanjako EU:n sisällä sekä unionin ja jäsenmaiden kesken on selkiytettävä rauhallisena aikana. Näin voidaan luoda kestävämpiä rakenteita, joihin jäsenmaiden on helpompi sitoutua myös kriisien aikana.